Flyygelisävelmiä ja ghettonuoria

Changin lentokenttä Singaporessa on siisteyden, seesteisyyden ja toimivuuden huipentuma.

Terminaaliin sijoitetun flyygelin sulosäveliä kuunnellessa voi nauttia tv-loungen, hieromatuolien tai kattavan tuontiolutvalikoiman antimista. Lentokenttävirkailijan onnistuessa tunkemaan neljännen ”sir”in samaan lauseeseen omanarvontunto nousee kummasti. Ja matkailu on jälleen kerran ainakin hetken verran nautinnollista.

Air Asian koneeseen noustessa osa kentän luomasta kuplasta puhkeaa. Jalkatilan jäädessä olemattomiin olo on silti varsin kotoisa – aivan kuin lentäisi Finnairilla. Yhteistä on myös ruokatarjoilu: neljä suolapähkinää on kevyen iltapalan prototyyppi. Kaikesta huolimatta nälän unohtaa nopeasti katseen kiertäessä punamustissa, uudenkarheissa nahkapenkeissä.

Pieniä sydämentykytyksiä alkaa tuntua maahantulokaavaketta täyttäessä. Hienoihin englanninkielisiin termeihin takertuu helposti ja kuulakärkikynä sotkee kullanarvoisia ruutuja, joihin tikkukirjaimet tulisi saada mahtumaan. Tullilomakketta raapustaessa ei voi olla pelkäämättä viistosti edessä istuvan kiinalaisherran tunkeneen massiivista heroiinilastia laukkuun check-in-jonossa.

– Death penalty for drug traffickers under Indonesian law, julistaa lappunen.

Mukavuusalueelta poistuminen tapahtuu viimeistään Visa on Arrival -tiskillä virkailijan väittäessä seitsemän päivän viisumin maksavan yhtä paljon kuin kuukauden oleskelulupa. Tinkiminen ei tuota toivottua tulosta, mutta 15 dollarin tappion pystyy jotenkuten antamaan anteeksi, kun huomaa passintarkastusjonon vetävän huomattavasti odotettua nopeammin.

Puoli tuntia koneen laskeutumisen jälkeen passissa komeilee pari uutta leimaa ja lompakosta pilkottaa miljoona rupiaa. Edelleen rahan arvoa arpoessa huomaa vähitellen harhautuneensa jo terminaalin ulkopuolelle, jossa yli-innokas pimeän taksin kuljettaja on jo pakkamassa kolmetoistakiloista rinkkaa minibussiinsa.

Kuin ihmeen kaupalla väistöliike onnistuu, seitsemän hengen minibussi vaihtuu muutamaan mittarein ja taksitunnuksin varustettuun Mersuun, jotka saattueen muodossa kurvaavat kolmenkymmenen kilometrin matkan kaupunkiin kivuttomasti. Heleä-äänisen indonesialaislaulajattaren luritellessa rakkauslaulua radiossa on pakko pyytää kuskia laittamaan ääntä lisää.

Muun pikavuoroporukan jäädessä vähintäänkin mukavalta vaikuttavaan hotelliin hieman Jakartan ydinkeskustan ulkopuolelle hienoinen harmistus hiipii puseroon. Molemmin puolin aidattuja kujia tarpoessa mieli on maassa – pitikin jättää hotellivaraus tekemättä. Seurana kävelevästä Viihdepäälliköstäkään tuskin on jetlimäiseksi kung fu -taistelijaksi, kun Jakartan jenginuoret päättävät jossain vaiheessa käydä kimppuun.

Nyrkit eivät kuitenkaan ensimmäisen kohtaamisen aikana heilu. Sen sijaan huomattavan hyvää englantia puhuvat parikymppiset lähiöhengaajat neuvovat suuntaamaan kohti keskustaa. Puolenyön jäädessä historiaan kolmen kilometrin matka tuntuu mahdottomalta käveltäväksi. Kahdeksankaistaisen tien ylittäminen ei sekään ole suoritteista helpoin, mutta tien toisella puolen odottavat taksit auttavat jaksamaan.

Jo toinen taksi suostuu pyydettäessä laittamaan mittarin päälle ja suhaa perille muutamassa minuutissa. Matkan aikana kielimuurin rakosista tihkuneista tiedonjyvistä pystyi päättelemään, että valittu suunta oli edes jollain tapaa järkevä. Taksista poistuminen vahvistaa luulon perustelluksi. Myöhäisestä kellonajasta huolimatta kaduilla vilisee ihmisiä ja valot vilkkuvat ravintoloiden kylteissä.

Virkistävän jääkahvin, hetken istkuskelun ja lyhyen palaverin jälkeen intialaismiehen tarjoamat yksiöt kelpaavat ja rupiat vaihtavat omistajaa. Luukku, kolo tai muu vastaava, niillä sanoin kaikessa askeettisuudessaan hurmaavaa majapaikkaa voisi kai kuvailla. Katonrajassa pyörivä tuuletin kuitenkin toimii. Se puhaltaa väsymyksen kehosta, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää Jakartan yö.

Puoli neljän maissa yö tosin tuntuu jo päättyneen. Edelleen on pimeä, mutta ajanviettopaikkojen valikoima ei mairittele. Lopulta Seven Elevenin kioski-kauppa-kahvila-kompleksin terassi vetää magneetin lailla puoleensa. Muovituoliin liimautuminen käy äkkiä, siihen tarvitaan vain pari huurteista ja teriyakikanaa. Pian tavoitteena onkin selittää naapuripöydässä istuville indonesialaisille, kuinka on ylipäätään mahdollista ajaa bussilla Suomesta Aasiaan.

Melkein täyteen loistoonsa noussut aurinko ilmaisee lopulta jutustelutuokion lopun häämöttävän lähitulevaisuudessa. Puoli seitsemän maissa alkaa kotimatka, jota säestää kojujen ja katukeittiöiden heräily. Valon syöksyessä Jakartaan kaupunki paljastaa hymynsä. Se loistaa lähestulkoon kaikkien vastaantulijoiden kasvoilta. Kanariisiä nauttiva poliisikin huikkaa tervehdyksen aamiaspöydän äärestä.

Matkailu avartaa. Sanontaan on yöllisen seikkailun jälkeen helppo yhtyä. Kuulopuheiden, nettipalstojen ja huhujen perusteella visiitti Jakartaan olisi sen vaarallisuuden, ruuhkien ja ilmansaasteiden vuoksi ollut helppo jättää kokonaan väliin. Mielipiteitä tämä kaupunki jakaa, mutta ainakin minun on helppo olla onnellinen siitä, että tämä maailman suurin muslimikaupunki kuitenkin osui Pikavuoron reitin varrelle.

—
Changi, the international airport of Singapore must be the cleanest place on Earth. A 1000-kilometre flight to Jakarta took us a long way from that tidy piece of heaven, it felt like arriving to a whole new planet. Surprisingly, Jakarta surprised. The colours, the smiles, the people – everything is a bit cozier, a bit more welcoming here. Just see the pictures, you will figure it out. Maybe.