Aamu alkoi omalta osaltani kunnon amatöörisähläyksellä. Olin sovitussa tiehaarassa sovittuun aikaan odottelemassa, mutta Ajokkia ei näkynyt ei kuulunut. Kärsivällisyyteni kesti 20 minuuttia, jonka jälkeen lähetin Janille ihmettelysävyisen viestin, jossa tiedustelin lähdön viivästystä. Vastaus oli pikainen: siirräpä kellosi pois Kreikan ajasta takaisin Albanian aikaan, joka siis on tunti vähemmän kuin eiliseltä Korfun reissulta puhelimeni kelloon jämähtänyt aika. Älyluurithan yleensä ymmärtävät vaihtaa aikavyöhykettä itsestään, ja olen kuvitellut homman olevan jokseenkin pomminvarma systeemi, vaan täälläpä kännykkäverkot menevät sen verran päällekäin, että tätä sekaannusta jostain syystä tapahtuu useinkin Sarandan ja Korfun välillä. Puhelinten kentät saattavat hyppiä verkosta toiseen. No, ainakin reportteri oli kerrankin etuajassa aamulähdössä.
Seuraava selkkaus saatiin aikaiseksi bussin taittelusta pois paikoitusalueelta. Piha oli topakan mammastin valvonnan alaisuudessa, ja täti lähetettiin hakemaan liian lähelle ulosajoaukkoa parkkeerannutta siirtämään kotteronsa kauemmas. Autonomistajaa ei voinut ripeäksi kutsua hyvällä tahdollakaan, ja siirrosta huolimatta käännös kapealle kujalle meni tiukille. Sivupeilin ja talonseinän väliin jäi kuitenkin se reissulla tutuksi tullut riittävän tilan määritelmä, hesarin mentävä väli.
Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi oli katsottu Sarandan lähellä iloisen turkoosina pulppuava lähde, Syri kalter, eli suomeksi ”Sininen silmä”. Olin käynyt paikan jo edellisenä päivänä katsomassa ja todennut sinne parkkeeranneen muitakin busseja kehnosta ja kuoppaisesta tiestä huolimatta. Päätettiin siis ajaa paikanpäälle, koska portilta oli parin kilometri matka lähteelle. Ajokissa on kovin pieni maavara, eikä ole enää yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin bussiparan pyörien alle on aseteltu milloin mitäkin vanerinpalaa jotta se selviäisi epätasaisen maaston haasteista. Tiukat mutkat ja säänpieksemä tie osoittautuivat lähes mahdottomaksi yhdistelmäksi, mutta Janin kylmäpäisyys ja uskomattomat hermot pelastivat meidät jälleen kerran pulasta ja bussi saatiin kuin saatiinkin keploteltua perille ja takaisin.
”Sininen silmä” osoittautui näkemisen arvoiseksi. Paikka näyttää lähes tropiikista lainatulta. Lähteestä pulppuaa vettä 50 metrin syvyydestä, ja se on todella vangitsevaa katseltavaa. Lähteeltä vesi juoksee alas kirkasvetisenä jokena, ja kaupunkilaiset saavat siitä juomavetensä.
Lähteeltä otettiin tiukka käännös vuoristoteille kohti yhtä Albanian kuuluisimmista kaupungeista, historiallista Gjirokastëria. Tiet kiemursivat vuorten kylkiä ylös ja alas. Teillä on matalat kaiteet, mutta pudotusta tienreunasta on paikoin kymmeniä metrejä kohtisuoraan alas. Maisemat olivat jälleen huikaisevan kauniit. Näillä teillä ei aina puhuta kilometrimääristä, vaan etäisyyksiä mitataan usein ajassa. 44 kilometrin taittamiseen vierähti puolisentoista tuntia.
Gjirokasterin vanha kaupunki linnoineen kuuluu Unescon maailmanperinnekohteisiin. Kaupunkikuvaa hallitsee korkean kukkulan päältä valtava ottomaanien keskiaikainen linnoitus. Linnoituksiahan tässä on nähty pitkin matkaa, mutta tämä oli kyllä ehdottomasti näyttävin. Sen sisäpihalta löytyi erikoinen yksityiskohta, amerikkaisen sotalentokoneen raato, jonka tarina vaihtelee lähteestä riippuen. Albanialaiset itse suosivat versiota, jossa kone pakotettiin alas ja pidettiin näytillä voitonmerkkinä länsimaisia vihollisia vastaan. Kyse saattoi toki olla pakkolaskustakin. Kaupungista löytyy myös muuta tutkittavaa, mm. vanhojen akvaduktien jäännökset sekä kylmänsodan aikaisia tunneleita.
Gjirokasterilta otettiin suunnaksi Dürres. Koska päivän teemaksi oli jo vakiintunut säätö ja sählinki, ei tästäkään osuudesta selvitty täysin ongelmitta. Vanhan tien rinnalle oli alettu rakentamaan uutta, ja jos valitsemaan pääsee niin kukapa ei mielummin uudella ajelisi. Paitsi jos se on edelleen kesken. Paikalliset olivat ottaneet uuden pätkän käyttöön omin lupinensa, koska henkilöautolla pääsi näppärästi kiertämään tielle asetellut järeät betoniporsaat. Bussilla ei päässyt, peruuteltiin puolisen kilometriä nöyränä takaisin vanhalle tielle. Tienhaaraa tutkailtaessa huomattiin sitten jo kaadetut kiertotien merkitkin.
Illansuussa saavuttiin lopulta ehjinä Dürresin rantakaupunkiin. Paikka oli tuttu jo viime Euroopan etapilta, ja koska kukaan ei kaivannut enää enempää stressiä, valittiin sama hotellikin kuin viimeksi. Se sentään löytyi yhä tutulta paikaltaan, mutta yllättävän paljon oli kaupunkia ehditty kahdessa vuodessa ehostamaan. Viime käynniltä oli yhä tuoreessa muistissa lähinnä heikosti valaistut kadut, joilla sai tosissaan varoa putoamasta avonaisiin sadevesikaivoihin, joiden kannet olivat kelvanneet pitkäkyntisille romuraudaksi myytäväksi. Kauppoja, hotelleja, ravintoloita ja myyntikojuja oli nousuut aiemmin kovin rapistuneille ja hylätynoloisille tonteille. Kadut oli kunnostettu ja siistitty. Muutos on tapahtunut uskomattoman nopeasti, reilussa kahdessa vuodessa, joka vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä tässä keskeneräisen rakentamisen luvatussa maassa.
