Naurua ja naan-leipää

Helsingin Fredrikinkadulla sijaitseva ravintola Satkar täyttyy lauantai-iltaisin ruokailevista pariskunnista ja pienistä seurueista, jotka haukkovat paneer tikkaa ja alu gobia ääntä kohti hiljaisessa puheensorinassa. Kauittimista soi unelias nepalilainen sarangi-jousimusiikki. Tunnelmaa voisi kuvata hieman joulukirkkoa riehakkaammaksi.

Paitsi viime lauantaina.

Treffiparien kuhertelun ja perheillallisten taustakomppina toimi 11-henkinen seurueemme, joka oli kokoontunut ensimmäistä kertaa yhteen suunnittelemaan reilun parin viikon päästä starttaavan reissun yksityiskohtia.

Puheensorina oli kaikkea muuta kuin hiljaista, kun innostunut ryhmä vaihtoi ajatuksia ruokailuista, linja-auton varustelusta, matkatavaroista, rokotuksista, ajosuunnitelmasta ja kaikesta muusta mahdollisesta matkaan liittyvästä.

Kovin paljoa uutta tai ihmeellistä tietoa ei tässä vaiheessa, kun lähtöön on enää parikymmentä päivää, luonnollisesti tullut.  Mutta vaikka suurin osa virallisista asioista oli vanhan kertausta, konkreettista hyötyäkin saatiin.  Esimerkiksi vastuuta yhteisistä matkatavaroista jaettiin lähtijöiden kesken, sillä jokaisen on turha ottaa mukaan kuumemittaria tai sataa metriä rautalankaa.

Venäjällä – tai silloisessa Neuvostoliitossa – syntynyt ja myöhemmin Suomeen muuttanut Mikko piti pikakurssin Venäjän miliisin kanssa toimimisesta. Luennon sisältö olisi tiivistettävissä melko lyhyeen nyrkkisääntöön, mutta jätetään se kansainvälisten suhteiden vaalimiseksi tekemättä. Jatkoa on kuulemma luvassa, kunhan matka alkaa.

Venäjää puhuva matkustaja ei ole pelkästään hyvä olla mukana, vaan käytännössä vaatimus. Liikumme lähes koko Venäjä-osuuden turistireittien ulkopuolella, jolloin arkipäiväisissä tilanteissa toimiminen – myös niiden miliisien kanssa – helpottuu merkittävästi, kun suusta saa ulos muutakin kuin ”harasoo”.

Myös bussiin ja sen tekniikkaan liittyvistä asioista keskusteltiin. Ajokki Royal, Salon Tsingis-kaani, lähtee 27. päivä Lommilan Veho-huoltoliikkeeseen, missä sille tehdään perusteellinen tarkastus ja huolto. Yleisimpiä varaosia otetaan luonnollisesti mukaan pahimman varalta. Myös linja-autoista lähtee hyvää kokemusta matkaan, sillä Janin lisäksi turkulainen Ari on ajanut työkseen bussia.

Kazakstanin viisumit jouduttiin lopulta hankkimaan Latvian Riiassa sijaitsevasta suurlähetystöstä, sillä Kazakstanin konsulaatin henkilökunta esitteli Pietarissa venäläistä asiakaspalvelutaitoa kauneimmillaan, eikä lappujen liimaaminen passiin heiltä luonnistunut. Passit ovat Suomessa joulun jälkeen, jolloin myös kaikki viisumiasiat ovat viimein kunnossa.

Tiibetin-retkeen on tulossa lievä muutos:  bussi jätettäneen Kiinassa Lanzhoun kaupunkiin, ei Chengduun, kuten aikaisemmin oli suunnitelmissa. Syynä tähän on parempi junayhteys Lhasaan.

Myös Rantapallon päätoimittaja Riikka piipahti illan aikana esittäytymässä ja kuuntelemassa kateellisena muiden matkasuunnitelmia. Kuulemma tekisi mieli lähteä mukaan, mutta kun.

– Tekosyitä, oli pöydän tyly tuomio.

Noin neljä tuntia ja yhtä monta kylmää myöhemmin seurue hajosi kukin suuntiinsa monta uutta tuttavuutta rikkaampana. Itseltäni illanvietto jäi hieman kesken, mutta onneksi kohta on kaksi kuukautta aikaa korjata tilanne.

Sivun oikeassa reunassa alaspäin tikittävän laskurin mukaan tätä kirjoittaessa ”kohta” tarkoittaa kahden viikon, viiden päivän, 11 tunnin ja 20 minuutin kuluttua.

Pari viikkoa voisi puolestani napsaista pois.

Useat suomalaismediat ovat loppuvuoden aikana kirjoittaneet Pikavuorosta. Juttuja on julkaistu ainakin Keskisuomalaisessa, Turun Sanomissa, Salon Seudun Sanomissa ja MeNaisissa. Jos bongaat Pikavuorosta kertovan jutun netissä tai lehdessä, ilmoita siitä meille joko blogin kommentteihin tai sähköpostilla osoitteeseen tero.ikaheimonen@rantapallo.fi!