Neuvostoaika on jättänyt jälkeensä kolme hyvää asiaa. Ensinnäkin orjuus poistettiin, toisekseen naisten ei tarvitse kasvot peittävää huivia ja kolmanneksi infrastruktuurin, kuten sairaalat, koulutusjärjestelmän, tieverkoston jne.
Oshista lähtiessä oli ajettu 7700 kilometriä, melkoinen matka, mutta laskelmien mukaan yli puolet matkasta on jäljellä. lähdimme auringonpaisteessa ajamaan kohti Kirkiisian rajaa, mutta yksi yö Saraytaksessa Kirgisiassa. Matka taitui hitaasti läpi lumihuippuisten vuorten ja korkeimmillaan nousimme lähes 3700 metriin. Kirkasvetinen joki seurasi vanhaa silkkitien reittiä. Tien olivat ainakin osittain rakentaneet Stalinin aikuiset sotavangit. Tie alkoi olla luminen ja sohjoinen, bussi kulki hitaasti mutta varmasti. Yhä vaan ylöspäin. Kylät vilahtelivat ohi ja niitä oli yllättävän paljon keskellä ”ei mitään”. Lehmät, vuohet ja hevoset laidunsivat puoliksi lumen keskellä ja noustiin yhä ylemmäs.
Stanimaille Neuvostoliiton jälkeinen aika oli ollut vaikeaa aikaa. Ei ollut tietoa toimeentulosta eikä oikein mistään, mutta siitä lähdettiin eteenpäin, esimerkiksi Kirkisian vuoriston pikkukylissä, jotkut alkoivat leipoa leipää ja myydä sitä sekä esimerkiksi maitotuotteita. Elämä oli vaikeaa, mutta siitä selvittiin. Vanhemmat halusivat panostaa lasten koulutukseen, jotta nämä saisivat paremman eliolosuhteet. Siksi vanhemmat ihmiset pitävätkin neuvostoaikaa ”hyvänä aika”, koska silloin kaikille oli taattu toimeentulo.
Pääsimme jo iltapäivällä Saraytakseen, joka näytti rappiokylältä. Majoituksemme oli parissa makuusalissa. Kesäaikana se olisi ollut ihan mukava kokemus, mutta näin talvisaikaan huoneissa oli kylmä kuin ryssän helvetissä. Talon rouva yritti kyllä lämmittää uuneja, mutta lämmittäminen olisi pitänyt aloittaa jo edellisenä päivänä. Jotkut löysivät parempia majoituksia, joissa oli oikein sängyt ja sisävessa, mutta vessa oli käytössä vain kesäaikaan. Kylmä oli kuitenkin joka majoituksessa. Eipä siinä oikein tullut nukuttua. Huone kyllä lämpeni, mutta aika kova oli makuualusta. Ja tietty reiällinen kyykkyvessa…
Yöllä oli satanut lunta ja keli näytti todella liukkaalta, mutta kyllä Jani hallitsee nämä ajohommat superkiitettävästi. Maisemat olivat silmäähivelevät ja jokunen rekka oli kiihdyttänyt liikaa ja kaatua kellahtanut tien viereen. Onneksi ei niissä kohdissa ei ollut rotkoa, mutta toisaalta, emmehän me niitä rotkoon pudonneita olisi nähneetkään.
Stanimaiden erilainen kulttuuri, tavat ja elämä kaiken kaikkiaan on ollut hyvin erilaista kuin aikanaan muualla Neuvostoliitossa. Maat ovat pystyneet säilyttämään vanhat tapansa ja uskontonsa, eikä niitä ole kyetty kitkemään pois. Mutta kaikki muuttuu. Astanan lasisista pilvenpiirtäjistä sen näkee. Samassa maassa on huippumuodikasta pukeutumista sekä perinneasuja ja röttelökyliä. Ja ne kultahampaat herättävät joka kerran kummastusta.
Kiinan rajalla jouduimme odottamaan pari tuntia rajan avautumista ja siinä kohtaa tutkittiin puhelimien sisällöt ja tietenkin muut tavarat läpivalaistiin. Sen jälkeen ajettiin 140 kilometria ja sama homma alusta, paitsi puhelimia ei tutkittu. Kiinan raja tässä kohtaa on todella hankala, eikä ollut mitenkään varmaan pääsemmekö yli. Toinen vaihtoehto olisi ollut ajaa Mongolian kautta, mutta matkaa olisi kertynyt melkoisesti.
Jouduimme tämän jälkeen vielä pysähtymään kolme kertaa poliisiasemilla ja näyttämään passit ja kuvauttamaan ne. Siinä alkoivat olla vitsit vähissä, väsymys painoi ja vihdoin taisi olla jo ennen kahta, pääsimme majoittumaan. Ajokki oli pakko jättää vuorokaudeksi tarkistettavaksi rajalle.
Laitan kuvia heti, kun saan ne latautumaan…
