Vietimme lopulta Belgradissa kolme yötä, mikä osoittautui loistoratkaisuksi. Kaupunki on tolkuttoman laaja ja siellä riittää ihmeteltävää. Belgrad itsessään jakanee mielipiteitä, itse pidin tästä rumankauniista kaupungista ja sen ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä valtavasti. Belgradissa sekoittuvat itä, länsi ja neuvostoaika, mikä näkyy etenkin kaupungin kirkoissa ja vanhimmissa osissa.
Siinä missä vanhankaupungin keskusta on melkoisen puunattu ja siisti, ei tarvitse mennä montaakaan korttelia edemmäs löytääkseen sitä aidompaa, hieman rempallaan olevaa ja rosoista maisemaa. Ristiriita on valtava; pommitetut, yhä korjaamattomat kerrostalot ovat lohdutonta katsottavaa, kun samaan aikaan taustalla kohoaa uusia lasiseinäisiä toimistotaloja. Graffiteja ja katutaidetta on runsaasti. Tonavan rantaa on hyödynnetty uskomattomilla baari- ja terassikokonaisuuksilla, jotka vetävät vertoja mille tahansa keskieurooppalaiselle joenvarsielämälle. Useissa jokilaivoissa on myös majoitusta, tähän yöpymisratkaisuun päätyivät myös monet pikavuorolaiset.
Pikavuoro pääsi tekemään myös hyväntekeväisyyttä, kun eläinsuojeluyhdistys Basso Rescue Missionin kautta löytyi sopiva paikka viedä koirille ja kissoille murkinaa ja lahjoituksia niiden hoivaajalle. Pikavuoron eläintenpelastustiimi suoritti täsmäiskun läheisessä Pancevon kylässä kymmeniä kodittomia kissoja ja koiria huoltavan Slavica Gavrilovicin kotiin, josta ruokasäkit laitettiin heti jakoon. Tämä nuori nainen elää itse hyvin vaatimattomissa oloissa ja käyttää saamansa avustukset hoidokkiensa ruokiin, lääkkeisiin ja mahdollisuuksien mukaan myös eläinten sterilointiin, joka on hyvin kallista. Gavrilovic kiertää päivittäin ruokkimassa kylän irtokoirat ja asuu 20 kissan kanssa. Hän koittaa parhaansa mukaan löytää eläimille uusia koteja ja ottaa vastaan myös pitovaikeuksien vuoksi pois annettavia lemmikkejä. Toiminta perustuu täysin lahjoitusvaroihin. Ruokkijansa ympärille innokkaana kerääntyneet eläimet vaikuttivat suhteellisen hyväkuntoisilta ja tunnistavat selkeästi hoitajansa.
Tänään saavuimme illansuussa Kosovon pääkaupunki Pristinaan. Serbian ja Kosovan rajanylitys näytti alkuun hieman epävarmalta, sillä useiden lähteiden mukaan, mukaan lukien kaikkitietävä Google Maps, lyhin reitti kulki Makedonian kautta koukaten. Tämä siksi, ettei Serbia ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä, vaan pitää sitä edelleen autonomisena maakuntanaan. Tällä logiikallahan mitään rajaa ei ole olemassakaan. Pysähdyimme matkalla syömään Nis-nimiseen kaupunkiin, jonka viranomaiset onneksi kertoivat meidän pääsevän ongelmitta rajan yli suoraan Serbiastakin.
Rajanylitys pienellä maalaisrajalla sujui sutjakkaammin kuin aiemmat vastaavat ei-EU-maiden väliset. Ajokille piti ostaa sadan euron vakuutus, jotainhan nyt sentään on turisteilta nyhdettävä. Kyllä, täällä tosiaan käytetään euroja maksuvälineenä, se oli yllätys. Heti rajalta alkoi silmiinpistävän uudennäköinen asutus, osittain vielä keskeneräinen, ja tiekin oli päällystämätön. Kyltit kertoivat kyseessä olevan valtion tukema rakennushanke, liekö kyse sitten sotien vuoksi evakkoon joutuneiden asukkaiden uudelleensijoituksesta. Tosin tienpenkalla maanviljelijät myivät kurpitsoja ja paprikoita ja paimenet seisoskelivat laitumillaan sen näköisinä, että olivat olleet siellä aina. Moskeijoiden valkoisia minareetteja näkyi punatiilisten talojen joukosta tasaisin väliajoin muutoin pahasti kesken olleella kylänraitilla. Pääkaupunki Pristinaan saavuimme juuri pimeän laskeuduttua lauantai-illan meteliin. Ensivaikutelma kaupungista oli kovasti itään päin kallellaan. Suitsukkeiden tuoksu, moskeijoiden rukouskutsut ja värikäs katukuva toivat vahvasti mieleen Marokon tai Turkin. Se, oliko ensivaikutelma oikea, selvinnee huomenna.
