Tervemenoa Venäjä, tervetuloa Aasia

Tiistain ja keskiviikon aikana koettiin matkan ensimmäiset kriittiset hetket. Koko matka olikin sujunut niin hyvin, että vastoinkäymisiä oli odotettavissa.

Ensimmäinen vastoinkäyminen kohdattiin heti aamusta, kun bussin akut olivat tyhjentyneet.

Onneksi venäläinen vieraanvaraisuus näytti taas parastaan.

Mikko päätyi keskustelemaan tilanteestamme hotellimme omistajan, Viktor Okunenin, kanssa. Lopulta mies päätyi viemään meidät ja tyhjät akut trotskilaiselle bussivarikolle huoltoon. Hän myös maksoi akkujen latauksen.

Hiljalleen paljastui, että Okunen on yksi kaupungin valtaisimmista miehistä, jonka bisneksiin kuului hotellin lisäksi ainakin kauppoja, ravintoloita ja silmälääkäriasema. Hän oli itsekin opiskellut eläinlääkäriksi, mistä hänet palkittiin ns. punaisella diplomilla, joka myönnetään, jos opiskelija on suorittanut kaikki oppiaineet parhailla mahdollisista arvosanoista, kaikissa aineissa.

Mies oli kaupungissa todellinen tekijä, eivätkä suhteet rajoittuneet pelkästään liikemaailmaan. Myös miliisit jättivät hänet lompakkoa vilauttamalla rauhaan, kun jarrutus meni risteyksessä päin punaisia hieman liian pitkäksi. Käytännössä vastaavaa immuniteettia ei Venäjää saa kuin parilla tapaa.

Hän myös soitti tullin päällikölle, että olemme tulossa ylittämään rajaa. Venäjän puolella ylitys sujuikin kuin tanssi, mutta siitä lisää myöhemmin.

Itse Trotskin kaupunki oli huomattavasti varakkaampi kuin yksikään näkemämme paikka sitten Moskovan, mukaanlukien Samara. Vanhat Ladan rohmut vaihtuivat Trotskiin tultaessa länsimaalaisiin tuontiautoihin ja hämyiset kirpputorin luksusvaatekauppoihin.

Syynä parempaan elitasoon on rajan läheisyys. Läpiliikenne tuo kauppaa.

Akkuhuollon jälkeen Ajokki lähti iltapäivällä kolmen aikaan käyntiin kuin palmun alta. Syy akkujen tyhjenemiseen on edelleen epäselvä, sillä yön aikana ei autossa käytetty auton omaa sähköä vaan aggregaatteja. Syynä saattaa olla pakkanen tai jokin vakavampi vika. Akkujen reistailu oli kuitenkin vasta pientä verrattuna tulevaan.

Rajanylitys oli päivän toinen kriittinen hetki.

Matkustajien kanssa ei ollut ongelmia, ei edes Kazakstanin epämääräisen ryhmäviisumin kanssa. Sekä Venäjän että Kazakstanin rajalta mentiin heilahtamalla läpi. Auto tutkittiin molemmilla rajoilla hyvin pintapuolisesti ja nopeasti.

Meininki rajalla oli aasialaisen leppoisaa. Rajavartijat olivat hyvällä tuulella ja halusivat opiskella muutaman sanan suomeakin samalla. Edes jonoja ei juuri ollut rajalla.

Pääsimme jo bussiin asti Kazakstanin puolella, kun Jani ja tulkkina toiminut Mikko pyydettiin vielä kerran raja-asemalle sisään.

Alkoi muutaman tuntia kestänyt näytelmä, jonka lopputuloksesta oli kiinni käytännössä koko matkan jatkuminen.

Meiltä puuttui eräs lupa, jota ilman autolla ei olisi asiaa maahan, viranomaiset ilmoittivat. Lupa olisi pitänyt anoa reilusti etukäteen. Lupa on ilmeisesti ihan aito ja lain mukaan vaadittava dokumentti, sillä paikallisilla rekkamiehillä oli näyttää sellainen.

Ilman lupaa vaihtoehtoina olisi hankkia jotain kautta Venäjälle uusi viisumi ja tykittää esimerkiksi Mongolian kautta Kiinaan. Vaikka uusi matkareitti olisikin löytynyt, käytännössä Kazakstanin jättäminen väliin olisi aiheuttanut vakavia ongelmia koko matkalle. Siperian halki ei kenelläkään ollut suurta halua lähteä ajamaan.

Riemuksemme kaikkien suuresti kunnioittamat viranomaiset olivat kuitenkin avuliaalla tuulella ja suostuivat kirjoittamaan tarvittavat paperit. Hinnaksi ilmoitettiin 110 dollaria.

Tietenkin paperin kirjoittaminen ja leimojen lätkiminen vaatisi runsaasti aikaa ja energiaa, joiden vastapainoksi tarvittiin jonkinlainen kiitollisuudenosoitus.

Tervetuloa Aasiaan.

Vaikeaksi tilanteen teki se, ettei vastaavasta ollut kenelläkään aikaisempaa kokemusta. Ruskeiden kirjekuorien kanssa leikkiminen on oma taitolajinsa, aivan kuin intialaisella bazaarilla tinkaaminen. Lahjuksien maksaminen ja vastaaottaminen on useimmissa maissa rikos, minkä vuoksi koko toimenpide täytyy naamioida absurdiksi näytelmäksi, jossa kaikilla on tarkkaan käsikirjoitetut roolinsa.

Meidän roolimme oli tällä kertaa esittää köyhää mutta avusta kiitollista suomalaisturistia.

Leimaveroista selvittiin lopulta melko vähällä. Uskon, että suuri syy tähän oli venäjää puhuva neuvottelukumppani.

Palvelumaksun hinnaksi tuli 100 dollaria, mikä on paljon vähemmän, kuin mihin oli pahimmillaan varauduttu. Yhteensä siis rajanylitys maksoi 210 dollaria ja kesti seitsemisen tuntia. Tunnelma oli bussissa kohtalaisen korkealla, kun Ajokki viimein lähti liikkeelle

Kazakstanin puolella kaikki näytti jo menevän paremmin. Ensinnäkin tie oli erinomaisessa kunnossa, paremmassa kuin Suomessa. Bussilla pystyttiin pitämään 90 kilometrin keskinopeutta, jota ei ole koettu sitten matkan alkutaipaleen.
Kostanaysta löytyi halpa ja hyvä hotelli, jossa itsekin yövyin valkoisissa lakanoissa pitkästä aikaa. Huone maksoi kahdelta hengeltä 3000 tengeä eli noin 15 euroa.

Hyvin levätty yö tuli tarpeeseen, sillä seuraavasta päivästä tuli koko reissun rankin.

Lähdimme ajamaan vasta kolmen aikaan iltapäivällä. Tarkoituksena oli tykittää yötä vasten kohti Astanaa siten, että olisimme perillä pääkaupungissa joskus yöllä. Matkaa oli kuutisensataa kilometriä.

Matka sujuikin aluksi hyvin, kunnes aamuyöstä yhden aikoihin tapahtui se pahin, jota oli pelätty: bussista katosi ensin tehot, minkä jälkeen se sammui keskelle silmänkantamattomiin jatkuvaa kazakstanilaista aroa. Edelliseen isompaan kylään oli matkaa kymmeniä kilometrejä, Astanaan noin 170.

Pelottavaksi tilanteen teki hyytävän jäinen ilma. Pakkasta oli noin 30 astetta ja tuuli todella navakka. Tähän kun lisättiin vielä ajon aiheuttama viima, ei Mersun polttoainesyöttö enää kestänyt.

En ole koskaan kokenut vastaavaa kylmyyttä, en Suomessa enkä muuallakaan. Ulkona ei pystynyt olemaan minuuttiakaan kerralla. Polttavan kylmä tuuli lävisti kaikki mahdolliset vaatteet ja lamautti ajattelun.

Lisähuolta aiheuttivat aikaisemmin reistailleet akut. Autoa ei uskaltanut käynnistellä kovin ahkerasti, jotta akut eivät tyhjentyisi.

Onneksi paikalle sattui Astanaan reittibussia ajava kuljettaja, joka tutustui ongelmaamme. Vika löytyi polttoaineensuodattimista, jotka eivät pysyneet pakkasen ja huonolaatuisen paikallisen polttoaineen yhteisvaikutuksesta puhtaina.

Putsauksen ja pienen lämmittelyn jälkeen Ajokki saatiin jälleen liikkelle. Todellista vaaraa matkustajien terveydelle tai turvallisuudelle ei tilanne aiheuttanut, sillä bussin lämpötila pysyi koko ajan siedettävänä. Ajokin hyytyminen oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, minkälaisten olosuhteiden kanssa olemme tekemisissä.

Ajonopeus oli loppuyön ajan pidettävä matalampana kuin tie olisi sallinut, sillä kylmyyden aiheuttamaa rasitusta ei enää haluttu lisätä ajamalla 90 kilometriä tunnissa.

Seuraavan kerran bussi hyytyi vain 15 kilometriä Astanasta. Meillä oli sovittuna tapaaminen Suomen suurlähettilään kanssa, mutta Jani joutui soittamaan ja perumaan tapaamisen. Auto oli saatava ensin huoltoon.

Sekin oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä sopivaa huoltamoa etsittiin Astanan laitakaupungilta viitisen tuntia. Sellainen kuitenkin löytyi, ja auton pitäisi olla taas aamuun mennessä kunnossa.

Seuraavan kerran Pikavuoro liikkuu vasta sunnuntaina. Nyt nautitaan Astanan tarjonnasta ja otetaan rennosti. Ensitunnelma kaupungista on huikea. Jos ainoa mielikuvasi Kazakstanista on syntynyt Boratin kautta, tulet vielä yllättymään.

Tuntuu upealta olla täällä. Ensimmäiset kunnon vastoinkäymiset on kohdattu ja selätetty.