Perjantaina lähdimme liikkeelle iltapäivällä. Otimme suunnan rannikkoa ylös pohjoiseen, kohti Cape Crossia ja siellä sijaitsevaa Seal Reserveä eli hylkeidensuojelualuetta.
Heti Swakopmundin kaupungin rajojen ulkopuolella maisemat muuttuivat pelkäksi aavikoksi. Hiekkaa, dyynejä, ja satunnaista matalaa kasvistoa oli silmän kantamattomiin. Osa matkustajista varmasti pitää pelkkiä hiekkamaisemia äärimmäisen tylsinä, mutta itse nautin katsellessani ulos bussin ikkunasta. Edessä siintävä tyhjä ja karu maisema on jollain tavalla runollisen kaunis.
Cape Crossiin johtava tie on suurimmaksi osaksi suolatietä. Päivämatkaksi kertyi vain noin 130 kilometriä, mutta aikaa pätkään kului useita tunteja. Suolatiellä ajettaessa nopeudet eivät ole aivan samaa kuin pikitiellä. Jani sanoi yllättyneensä positiivisesti siitä kuinka hyvä suolatie oli ajaa. Muuta liikennettä oli hyvin vähän, näimme vain muutamia satunnaisia maastoautoja.
Saavuimme perille liian myöhään hylkeiden katselemisen kannalta, sillä suojelualueen portit oli suljettu muutamaa tuntia aikaisemmin. Alueen läheisin majapaikka osoittautui liian kalliiksi ja niinpä jouduimme palaamaan hieman taaksepäin. Löysimme Fisherman´s Inn- nimisen majapaikan, josta saimme pienillä järjestelyillä jokaiselle nukkumapaikan. Paikassa oli myös pieni ravintola, joka huolehti janoista ja nälkäisistä matkalaisista.
Paikka itsessään oli mielenkiintoinen sekoitus tyhjyyttä ja elämisen merkkejä. Keskelle ei mitään kyhätty parakkimainen hökötys oli koristeltu kattoon ripustetuin lippalakein ja t-paidoin. Näyttipä joukossa olevan muutamat naisten alusvaatteetkin. Seinäkirjoitukset viestivät villeistä juhlista, joskin tällä kertaa meidän porukan lisäksi baarissa istui vain kaksi paikallista. Jututtamani baarimikko kertoi, että hurjimmat juhlat ovat aina kalastussesongin ja kalastuskilpailujen aikaan, jolloin baari on tupaten täysi.
Majoitustilat sijaitsivat kahdessa eri rakennuksessa. Majoituin itse askeettisemmassa versiossa, jossa oli pari makuuhuonetta, joissa kaikissa oli useampia sänkyjä. Mökistä löytyi yksi wc, jonka yhteydessä oli jonkinnäköinen suihku. Lämmintä vettä ei aamulla enää tullut, sillä illalla boilerilla lämmitetty vesi oli yön aikana päässyt jäähtymään. Sähköt paikkaan tuotettiin aggregaatilla, joka suljettiin kymmeneltä.
Ravintolan sulkeuduttua ja sähköjen lakattua toimimasta teimme nuotion aavikolle. Viihdyimme viileässä aavikon yössä tuleen tuijotellen ja jutellen pikkutunneille saakka. Täydellisen tilanteesta olisi tehnyt kirkas tähtitaivas, mutta valitettavasti yö oli pilvinen. Toinen asia, jota nuotiolla usein kaipaan on melodinen kitaramusiikki. Joukossa on kyllä soittotaitoisia, mutta valitettavasti kenelläkään ei ole kitaraa mukana.
Lauantaina starttasimme hyvissä ajoin katsomaan hylkeitä. Olin ennakkoon kuullut, että niitä on noin 100 000 ja ne haisevat pahalle. Ennakkotiedoista huolimatta en osannut aavistaa millainen näky meitä kohtasi. Se oli sanoin kuvailematon, eikä se varmasti välity täysin edes kuvissa. Noita käsittämättömiä luontokappaleita rötkötti joka puolella, limittäin ja poikittain toistensa päällä. Meressä niitä kellui varmasti saman verran kuin rannalla makasi.
Ilmeisesti nyt on myös hylkeiden lisääntymisaika, sillä poikasia oli todella paljon. Näimme muutaman vastasyntyneen ja lukemattomia kuoliaaksi liiskaantuneita tai kuolemaisillaan olevia kuutteja. Luonnon lait ja vahvojen selviytyminen elämän armottomassa taistelussa oli silmiemme edessä höystettynä niin vahvalla hajulla, että se sai minut kirjaimellisesti yökkimään. Jouduin hengittämään koko vierailun ajan hajuvedellä suihkutetun huivin läpi. Toiset sanoivat, että tottuivat hajuun nopeasti. Itse olen sen verran hajuherkkä, että hylkeiden löyhkä tuntuu sieraimissani vielä tätä kirjoittaessa useita tunteja myöhemmin.
Tänään soi: Kolmas Nainen – Lautalla
