Madventures-Rikun matkavinkit pikavuorolaisille

Puhelimen pitäisi jo soida. Näyttö vilkuttaa tekstiviestin saapumisen merkiksi.

– Viel vartti, sori vaihe… R.

Maltan mieleni ja yritän olla katsomatta kelloa.

Tasan 16 minuutin kuluttua puhelin pirisee. Paukkaan ulos luennolta ja kaivan huolella valmistelemani kysymykset taskun pohjalta. Handsfree puskee korvaan epämääräistä sadattelua.

– Pääsin just motarille, mut nyt joku hinaa mun edessä seittemääkymppiä. Venaa mä kuittaan ton nopeesti, puhisee Riku Rantala orastavan road ragen kourissa.

Madventures-performansseilla kannuksensa hankkinut Rantala on lupautunut antamaan matkavinkkejä pikavuorolaisille. Kirjansa deadline-hässäkästä huolimatta reissuruuna on onnistunut raivaamaan kalenteristaan vapaaksi puolituntisen akuutista vertaistuen puutteesta kärsivälle pikavuororeportterille.

Auton vaihde vaihtuu suurempaan ja miehen kierrokset laskevat. Puheesta saa jo paremmin selvää. Pikavuorosta Rantala tuntuu olevan jollain tapaa perillä. Ja ihan aidosti kiinnostunutkin. Aloitan silti helpolla. Valitsen listalta kolmannen ranskalaisen viivan. Kysyn, mitä matkan varrella pitäisi ehdottomasti nähdä ja kokea.

– En oikeen osaa sanoa, ei musta ehkä ole hirveesti apua. En ole ihan hetkeen käynyt noilla seuduilla, ja paikat muuttuvat nykyään niin nopeasti, etten voi kovin tarkkoja vinkkejä antaa. Ja se on niin paljon ihmisestä kiinni, mistä itse tykkää, epäilee Rantala.

– Joo, änkytän vastaukseksi. Yritän peitellä pettymystäni, suljen silmäni ja jäädyn.

Hiljaisuus laskeutuu. Kysymyspaperi rutistuu kädessäni mytyksi ja lentää kauniissa kaaressa neljän metrin päähän laskeutuen kauniisti levyn kautta lavuaarin kostealle emalille.

Kolmen pisteen arvoinen heitto särkee jään. Neljän hiljaisen sekunnin aikana Rantalan ajatukset ovat liitäneet moottoriteitä terrorisoivista hidastelijoista trooppiseen ilmastoon. Myös miehen äänihuulet osoittavat lämpenemisen merkkejä.

– Mutta siis Aasiassahan te olette vähän ruuhka-aikaan. Ainakin välillä kannattaa suunnata ihan suosituimpien mestojen ulkopuolelle ja katsoa, mitä vastaan tulee. Thaimaassa kannattaa käydä ainakin pienemmillä saarilla.

Avaan silmäni ja nyökyttelen puhelimeen kynä sauhuten. Tykitys jatkuu. Thaimaasta suunnataan etelään Pikavuoron alustavaa reittiä seuraten.

– Penangin alue Malesiassa on nättiä seutua. Etenkin Georgetownin [Penangin osavaltion pääkaupunki] pikku-Intia on näkemisen arvoinen, jos se vain osuu reitin varrelle.

– Jos Penangista jotenkin vielä pääsette Malakansalmen yli, niin Sumatra Indonesian puolella on myös tosi mielenkiintoinen paikka, eikä mikään turistirysä ainakaan vielä. Varsinkaan pohjoisen Aceh. Sisämaan Toba-järveltä sen sijaan löytyy suomalaisia enemmänkin.

Tekstiä tulee tuutin täydeltä. Yritän epätoivoisesti pysyä edes vähän kartalla ja painaa mieleeni paikkojen ja ihmisten nimiä. Vauhti sen kuin kiihtyy Rantalan kuullessa Ajokin suuntaavan vuodenvaihteeksi Balille.

– Bali on aika täyteen ahdettu paikka. Kyllä sielläkin tekemistä riittää, mutta kannattaa suunnata itään pienemmille saarille, jos haluaa vähän enemmän omaa tilaa. Kutan lähistöllä sijaitseva Uluwatu on myös hauska mesta. Siellä jengi on niin surffipäissään ettei mitään rajaa.

Parinkymmenen minuutin päästä monologi päättyy. Pääni on pyörällä ja lehtiö täynnä irtonaisia muistiinpanoja. Jossain vaiheessa lavuaarista takaisin hakemani kysymyspaperi lepää nihkeänä tuolin reunalla. Lataan kovat piippuun ja ammun ilmoille kysymyksistä vaikeimman.

– Miten selviän hengissä 15 000 kilometriä parikymmenvuotiaassa bussissa?

Tällä kertaa hiljaisuus kestää sekunnin kymmenyksen, korkeintaan kaksi. Hallitsematon naurunremahdus särähtää korvaan epämiellyttävästi. Hetken itseään koottuaan Rantala pystyy jälleen muodostamaan sanoista lauseita.

– Jaa-a. Siihenkin on syynsä, etten kovin usein itse dösällä matkusta. Kyllä siinä kestävyyttä vaaditaan ihan varmasti, toteaa Rantala edelleen hieman huvittuneella äänellä, mutta vakavoituu kuitenkin nopeasti.

– Ei vaan, eiköhän se hyvin mene. Matka on pitkä, mutta luultavasti vähän iisimpi kuin viime kerralla. Ausseissa ei ainakaan pitäisi olla enää mitään suurempia ongelmia, vähän kuin Suomessa ajelisi. Eikä Aasian-etappikaan ole millään tapaa mahdoton.

Vähitellen äänenpainot muuttuvat pehmeämmiksi ja repliikit lyhenevät. Ymmärrän puhelun elinkaaren kääntyvän väistämättä ehtoopuolelle. Pohdin, millä tapaa saisin miehestä irti nasevan ja kannustavan loppukaneetin. Miettiessäni sopivia sanankäänteitä Rantala lukee ajatukseni ja vastaa.

– Mä arvostan tollasta sissimeininkiä. Ei mitään leirikoulua luksusbussissa, vaan oikeesti vähän aidompaa menoa. Niin se pitääkin tehdä.

No. Tehdään sitten niin.

Kuvat: Gimmeyawallet Productions Oy / Tuomas Milonoff

Mitkä ovat sinun vinkkisi pikavuorolaisille?