Pitkä matka Phuketiin

Torstaiaamuna oli aika jättää Ranongin pölyiset pikkukaupunkikujat taakse ja suunnata kohti pakettimatkailijan paratiisia, Phuketia.

Jatkuva helle ja kirkas auringonpaiste olivat nostaneet tunnelman korkealle. Silkka elämänilo ja jaettu tulevaisuudenusko hehkuivat matkailijoiden kasvoilla. Osansa oli saanut myös kuski, joka suorastaan kehräsi luodessaan ihailevia katseita auringonlaskun värejä heijastelevan Ajokin suuntaan.

– Lähdetään matkaan aamuseitsemältä, niin olemme perillä puoleenpäivään mennessä, julisti Jani lähtöä edeltäneenä iltana.

Ensimmäiset pari tuntia tykitettiinkin täysin suunnitelman mukaan. Aikaisesta herätyksestä huolimatta Ajokin kumit pyyhkivät verrattain hyväkuntoista tietä, Jani jatkoi hykertelyään ja matkustajat rupattelivat mukavia. Itse istuin varsin hiljaa lukemistoon upottautuen, sillä väliin jäänyt aamiainen sai vatsani kurnimaan tavalla, joka vaikeutti keskusteluun osallistumista huomattavasti. Saatoin silti miltei kuulla matkamittarin iloisen raksutuksen ja mielessäni siinsivät jo Phuketin loputtomat rannat.

Lyhyehköllä tauolla purkkinuudelit ja lämmin latte toivat suurta helpotusta vallinneeseen vireystilaani. Lähtiessämme liikenteeseen tein kenties pahimma virheen, jonka bussissa istuva voi tehdä. Virheen, jota olin katuva koko loppumatkan.

Puhelimen navigointiohjelmisto on kätevä työkalu silloin, kun on eksysissä tai kun on itse suunnistajan paikalla. Tiesin kuitenkin tarkalleen sijaintini ja roolini – istuin bussin keskivaiheilla, käytävän vasemmalla puolen ja ylläni surrasi suurikokoinen puhallin. Aktiviteettejä oli tarjolla runsaasti: keskustelun lomassa olisin voinut tehdä töitä, kuvata tai selailla mukaan raahaamiani kirjoja. Silti kaiken huomion vei punainen piste älypuhelimeni näytöllä.

Punainen piste oli riivaaja, jota en päässyt pakoon. Piste vilkkui, ilkkui ja vangitsi katseen. Ajatuksen tasolla on tietysti mukava tietää, kuinka pitkä matka maaliin vielä on, mutta käytännössä kilometrit lipuvat ohitse piinaavan hitaasti, kun matkan etenemistä seuraa herkeämättä.

Lopulta bussi ylitti Phuketin saarelle vievän sillan. Ajokki pysähtyi hetkiseksi merenrantaan ja laski matkustajat jaloittelemaan. Jani piti pienen infopläjäyksen ja arvioi edessä olevan matkan lyhyeksi. Minulle se ei tullut varsinaisena yllätyksenä, sillä olin hyvin tietoinen sijainnistamme.

Olimme voiton puolella, mutta selkeästi jäljessä aikataulusta. Lähtiessämme lipumaan kohti Karon Beachillä sijainnutta määränpäätämme kirosin karttasovelluksen alimpaan helvettiin. Sijainnin se näyttää tarkasti, mutta liikenneruuhkia puhelin ei maininnut pihauksellakaan. Viimeisten vajaan neljänkymmenen kilometrin mateluun kului kaikkinensa noin puolisentoista tuntia.

Valmista ei kuitenkaan tullut vielä Janin hoitaman hotellin siintäessä näköetäisyyden päässä. Manageri oli hotellia varatessa jalomielisesti luvannut vartioidun parkkipaikan bussille, muttei ollut sanallakaan maininnut sisäänkäynnin ahtautta. Toista tuntia kestäneen selvittelyoperaation päätteeksi Jani kuitenkin kurvasi bussin eleettömästi sisään aukosta, johon en itse olisi kovin mielelläni ajanut edes mopolla.

Viimein, kello lähennellessä viittä, pätkä oli paketissa, rinkka purettu ja ilmastointi hyväili hikistä selkääni. Kiristyneet hermoni löystyivät vähitellen ennen kuin virkistävä merivesi viimein huuhtoi viimesetkin kiukunrippeet kehostani. Ennen silmien sulkemista poistin vielä kartaston puhelimestani ja koin olevani henkisesti valmis kohtaamaan kaikki haasteet, jotka kohtalo Pikavuoron eteen tulisi heittämään.

—
English

Ajokki Royal left Ranong early on Thursday morning. Jani the Driver estimated that we should reach Phuket by noon. Well, we did not – it actually took us nearly five hours more to get through the trip. I made a terrible mistake by opening the navigation application of my phone. It did not make the trip go faster, quite the opposite. You live and you learn – I am definitely going to keep my mobile phone in my bag for the rest of the trip.