Pääsimme aamulla hyvissä ajoin matkaan kohti Liettuaa. Keli oli sumuisen sateinen ja maisemat melkoisen tasaisia, niin kuvainnollisesti kuin pinnanmuodoiltaankin. Latvian ja Liettuan rajalla pysähdyttiin sen verran, että Jani sai ostettua raja-asemalta vinjetin, eli tiemaksulipukkeen. Liettuassa kuorma-, paketti- ja linja-autojen pitää maksaa tiemaksua pääteillä liikuttaessa.
Ensimmäinen pysähdys suoritettiin Šiauliaissa. Siellä sijaitseva Kryziu Kalnas, ristikukkula, lienee Liettuan erikoisimpia nähtävyyksiä. Se ei ole maassa ainoa laatuaan, mutta suurin ja tunnetuin. Kukkulan laelle on pikkuhiljaa pystytetty arvioiden mukaan jopa 200 000 erinäköistä ja -kokoista ristiä, jotka on ajan mittaan kuorrutettu rukousnauhoilla, kylteillä ja helyillä. Ristejä on väkerretty mitä mielikuvituksellisimmista materiaaleista, kuten auton tai polkupörän osista, ja osa niistä onkin todellisia käsityötaidonnäytteitä. Kukkulalle on tuotu ristejä tiettävästi jo 1800-luvun alusta lähtien, ja ne symboloivat uskonnollisuuden lisäksi myös vastarintaa ulkoisia valloittajia vastaan. Maan ollessa Neuvostoliiton vallan alaisena, ristikukkula koetettiin lanata maan tasalle, mutta liettualaiset jatkoivat sinnikkäästi ristien pystyttämistä.
Vaikka alueella vallitsi jonkinlainen omanlaisensa harras tunnelma, ja kukkulan huipulla monet paikalliset pysähtyivät selvästi hiljentymään Neitsyt Marian patsaalle, jäi paikasta hieman ristiriitainen maku. Turistiryhmät ovat todellakin löytäneet paikan, ja vaikka sen näkemisestä ei varsinaista pääsymaksua kehdatakaan nyhtää, on pyhän paikan edusta muutettu markkinapaikaksi ristikojuineen ja meripihkamyymälöineen. Hieman hämmästystä herätti myös poistuttaessa karhuttu reilu 7 euroa, joka piti maksaa ennenkuin alueelta pois johtavan tien puomi aukeni bussille.
Vilnaan saapuessamme sade oli jo sen verran rankkaa, että suurin osa porukasta katsoi parhaimmaksi jäädä hotellille viettämään iltaa. Itse hyppäsin kolmen muun innokkaan kanssa taksiin ja teimme pikavisiitin Vilnan vanhaan kaupunkiin. Keskustassa oli meneillään pienimuotoinen kaupunkifestari, ja ainakaan paikallisia faneja ei tuntunut sade haittaavan, sen verran railakasta meno lavan edessä oli.
Matka jatkuu huomenna kohti Valko-Venäjää, pitäkää peukkuja että rajaviranomaiset kohtelevat meitä silkkihansikkain, tai tarkemmin ajatellen ei mielellään ainakaan kumihansikkain, ja päästään sujuvasti jatkamaan linja-autoilua kohti Minskiä.
