Starttasimme Jungle Junctionista torstaiaamuna hieman ennen aamukymmentä. Reilun viikon seissyt Ajokki hyrähti käyntiin ensimmäisellä yrittämällä. Uumoilimme aluksi, että Ajokin ulos saaminen tulee olemaan vaikea operaatio, mutta Jani ajoi bussin ulos muutamassa minuutissa. Porukka hyppäsi kyytiin ja matka kohti pohjoista alkoi.
Kiersimme Nairobin kaaottisen keskustan ohitustien kautta. Tie pohjoiseen oli hyvää, mutta matkanvarren pikkukylät hidastivat ajamista. Vaikka ohitustöyssyjä on vähemmän kuin Tansaniassa, niitä on silti käsittämättömän paljon. Jatkuva hidastaminen ja kiihdyttäminen kiristelee Kipparin hermoja.
Vaikka edessä oli pitkiä ajopäiviä ja teiden kunnosta ja turvallisuudesta oli monenlaista infoa, reilun viikon paikoillaan olon jälkeen porukka oli iloinen päästessään liikkeelle. Iloa lisäsi tieto, että ajopäivän aikana ylitämme Päiväntasaajan ja siirrymme pohjoiselle pallonpuoliskolle.
Pidimme nopean ruokatauon Nanyuki- nimisessä paikassa. Nanyukissa oli silmiinpistävän paljon valkoihoisia. Tätä selittää paitsi Mount Kenian läsnäolo ja se, että monet käyttävät Nanyukia tukikohtanaan mennessään safareille, myös se, että paikassa on brittisotilaiden tukikohta. Odottaessamme burgereita juttelimme muutaman sotilaan kanssa ja kyselimme turvallisuustilanteesta. Sotilaat kertoivat, että tien pätkällä ei ole lähiaikoina ollut ongelmia turvallisuuden kanssa. Sotilaan suusta kuultuna tämä kuulosti luotettavalta tiedolta ja helpotti epäileviä mieliä.
Saavuimme Isioloon auringon laskiessa. Maisema oli niin suoraan luontodokumentista Afrikalle tyypillisine tasalatvaisine puineen etten häkellykseltäni muistanut edes valokuvata. Katsellessani tuota auringonlaskua ymmärsin hetkellisesti miksi Afrikka koskettaa joitakin niin syvältä saaden heidät palaamaan tänne aina vain uudelleen.
Isiolosta lähdimme jatkamaan matkaa varhain perjantaiaamuna. Tie oli erittäin hyvässä kunnossa, liikennettä vähän ja hieman päälle 100 kilometriä etenimme erittäin hyvällä vauhdilla. Merillen kylän kohdalla tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti. Hiekkainen kulkuväylä, jota paikalliset kutsuivat tieksi, muistutti enemmän peltoa. Nimismiehen kiharaa oli ”maustettu” päänkokoisilla kivillä ja järkyttävillä montuilla. Ajokki ryömi kävelyvauhtia ja Jani joutui keskittymään ajamiseen tavallista enemmän. Kammottavaa tietä jatkui 60 kilometriä. Tai niin me luulimme.
Ajaessamme kynnöspeltoa olimme havainneet vieressä rakenteilla olevan pikitien – jälleen kerran. Ajoimme joitain kilometrejä ennen kuin pääsimme koukkaamaan uudelle tielle. Kipparin helpotus oli lähes käsin kosketeltavissa. Kuten myös pettymys kun noin 15 kilometrin jälkeen jouduimme palaamaan kuoppaiselle tielle. Röykkyytystä jatkui koko loppumatkan aina päiväetappimme määränpäähän Marsabitiin saakka.
Maisemat perjantain ajomatkalla olivat varsin karut. Aavikkoisessa maastossa oli siellä täällä kitukasvuisen näköisiä puita ja pensaita. Punainen hiekka pölisi ja tunkeutui myös sisälle sotkien paikata ja tuntuen pahalle hengitysteissä. Matkalla näimme myös heimovaatteisiin pukeutuneita paimenia lehmä- ja vuohilaumoineen. Olipa muutamalla myös kameleita paimennettavana. Tuntui oudolta, että niin karuissa olosuhteissa saattoi jossain olla kylä, josta paimenet lähtivät karjalleen vettä etsimään.
Veden puute kävi meillekin selväksi pitkin matkaa, sillä useat kulkuväylän varrella vaeltaneet ihmiset huitoivat ja pyysivät ensisijaisesti vettä, ja toki heti perään rahaa. Hieman ennen Marsabitiä saimme myös kokea ikävällä tavalla vesipyynnön sivuttamisen. Ajoimme ohi joukosta keski-iältään 10-vuotiaita lapsia, jotka iloisesti vilkutellen pyysivät vettä. Kun emme pysähtyneet, alkoi kohti Ajokkia lentää kiviä. Muutamia osui kylkeen ja yksi osui myös ikkunaan. Onneksi tuhoa ei tullut, mutta kieltämättä kivisateeseen osuminen pysäytti miettimään, mistä lapset moisen käytöksen ovat oppineet.
Marsabitissä majoituimme Henry´s camp- nimiseen overlandereiden kehumaan paikkaan. Henry osoittautui ystävälliseksi sveitsiläiseksi herraksi, joka tuli tyttärensä kanssa meitä keskustaan saakka vastaan soitettuamme hänelle. Henry lainasi Land Roveriaan, jotta pääsimme hakemaan ruokatarvikkeita keskustasta. Illan pimetessä nautimme aterian ja keskustelimme raskaasta päivästä. Vetäydyimme unille kuunnelleen aavikkotuulen lennättämän hiekan ropinaa peltikatossa.
Tänään soi: Willie Nelson – On The Road Again
Mielenkiinnolla olen seurannut Pikavuoroa sen ihan alusta saakka. Mieleni on tehnyt mukaan ja tekee taas, mutta lienee muorin paras vaan pysyä täällä kotitantereilla ja seurata matkaa netistä.
Pari kertaa Egyptissä kiertäneenä kiinnostaa erikoisesti miten siellä Niilin maisemissa nyt eletään. Ensimmäisellä matkalla oli turisteja Luxsorissa ja Assuanissa ym. paljon ja näytti kuinka he olivat melkein elinehto kansalle.
Ennen toista reissua olivat ne Kairon hulinat ja muut selkkaukest eikä noilla samoilla seuduilla ollut juuri turisteista tietoakaan. Jokaisesta turistin näköisestäkin tappeli kymmenen hevoskuskia. Muutenkin oli ihan eri tunnelma, paikalliset vaikuttivat masentuneilta ja vihaisiltakin.
a
assuanin liepeillä paljo
Hei! Eikö Keniasta ja Nairobista ollut muuta nähtävää ja kirjoitettavaa kuin huonot itet ja liikenneruuhkat keskikaupungilla? Olittehan siellä koko viikon.
Moikka Masa!
Aika Nairobissa meni pääsääntöisesti rentoutuessa ja paikallaan pysyessä. Porukalla on reissuväsymystä ilmassa. Omaa aikaa otettiin paljon, univelkoja nukuttiin pois, syötiin hyvin ja vietettiin aikaa jutellen. Lisäksi viisumisäätö ja autonhuolto sekä muut arkiset asiat veivät paljon aikaa. Toki tämän olisi voinut mainita tekstissä, mutta ajasta Nairobissa ei paljon erityistä (julkaisukelpoista) kirjoitettavaa tällä kertaa syntynyt.